Teemana:
”Jumalanäidin Kazanilainen ikoni Venäjän historiassa (1812); Napoleon muutosten airuena kristillisessä Euroopassa, sekä postsekulaarisen maailmankatsomuksen nykyiset haasteet”
http://www.patriarchia.ru/db/text/2533559.html
http://fin.rs.gov.ru/node/2485
Olen hyvin kiitollinen järjestäjille (Moskovan Patriarkaatin edustukselle), että minulle tarjoutui mahdollisuus luennoida tilaisuudessa historian merkittävistä vaiheista sekä nykyajan haasteista.
Alempana – esitelmäni.
KAZANIN JUMALANÄIDIN IKONI VENÄJÄN HISTORIALLLISESSA KOHTALOSSA.
PYHÄT RAJAT JA NYKYAJAN HAASTEET.
Kazanin Jumalanäidin ikonin praasniekkaa vietetään kaksi kertaa vuodessa – 21. kesäkuuta pyhän kuvan löytymisen päivänä ja 4. marraskuuta – Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän ihmeellisen suojeluksen kunniaksi vuoden 1612 sodassa.
Vuodesta 2005 lähtien 4. marraskuuta on valtiollinen yleisvenäläinen juhlapäivä Patriarkka Aleksi
II:n aloitteesta, joka ehdotti tätä päivää Sovun Päivänä. Sinä päivänä ortodoksit kunnioittavat Kazanin Jumalanäidin ikonia ja Venäjän v. 1612 puolalaisista vapautumisen muistoa. Kazanin Jumalanäidin ikoni ilmestyi Kazanissa 21. heinäkuuta (8. heinäkuuta vanhan ajanlaskun mukaan) vuonna 1579, vain 27 vuotta kaupungin lopullisen Venäjän valtakuntaan liittymisen jälkeen.
Perimätiedon mukaan kauheasta tulipalosta, joka 28. kesäkuuta 1579 tuhosi puolet Kazania – melkein koko kristityn kaupunginosan, kärsineiden keskuudessa oli myös streltsi Daniil Onutshinin perhe. Joidenkin päivien kuluttua yhdeksän-vuotiaalle streltsin tyttärelle Matrjonalle ilmestyi unessa Jumalan Äiti ja pyysi noutamaan maahan kuopatun ikonin. Näky toistui kolmasti. Silloin Matrjona äitinsä kanssa lähti Jumalansynnyttäjän osoittamalle paikalle, josta noin metrin syvyydestä löysi ikonin. Viesti ihmeestä levisi välittömästi koko kaupunkiin. Ikonin luokse kiirehtivät tavalliset ihmiset ja papisto. Kazanin arkkipiispa Jeremia vastaanotti ikonin Matrjonan käsistä ja sijoitti sen Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestyksen kirkkoon - Kazanin ensimmäinen ortodoksinen kirkko, jonka on pystyttänyt Iivana Julma. Ristikulkueen kuluessa tapahtuivat myös ensimmäiset ihmeet: kaksi sokeata parantui – Josif ja Nikita: kannatti heidän koskettaa Jumalansynnyttäjän kuvaa, molemmat saivat näkönsä.
Yhtenä näiden tapahtumien todistajana oli tuleva patriarkka Hermogen, silloin yhden Kazanin kirkon pappi. Vuonna 1594, jolloin oli jo tullut Kazanin metropoliitaksi, hän kirjoitti tarinan tapahtumista, joiden todistajana ja osallisena oli itse: ”Kertomus Hänen Kaikkeinpuhtaimman Jumalansynnyttäjän rehellisen, maineikkaan ikonin ilmestymisen ihmeestä, tässä Kazanissa”.
Kopio Kazanin ikonista lähetettiin viipymättä Moskovaan tsaari Iivana Julmalle. Kazanin ikonin ilmestymispäivästä – 8. heinäkuuta (vanha ajanlasku)/21 heinäkuuta – tuli koko kirkon praasniekka. Tsaari käski pystyttää ilmestymispaikalle nunnaluostarin, jonka pyhäkössä säilyttää ikonia. Kazanin Jumalansynnyttäjän nunnaluostarissa jäljestäpäin saivat luostarivihkimisen Matjona Onutshina ja hänen äitinsä.
Vielä suuremman maineen saavutti Kazanin Jumalanäidin ikoni Sekasorron vuosina 17. vuosisadan alussa.
Vuonna 1598 Rurikovien dynastia päättyi – lapseton Iivana Julman poika, Fjodor Joannovitsh kuoli. Aikaisemmin vuonna 1591 Uglitshessa oli kuollut epäselvissä olosuhteissa Iivana Julman nuorempi poika – Dmitri. Maapäivät kutsui Venäjän valtaistuimelle pajari Boris Godunovin.
XVII vuosisadan alussa Venäjää koetteli nälkä ja heikko sato. Talonpojat karkasivat maan eteläisiin osiin, leimahti ”nälkiintyneiden orjien” kapina. Tilanne paheni pitkittyneessä Liivinmaan sodassa koetusta tappiosta – maa oli hajoamisen partaalla.
Boris Godunov, tultuaan valtaan, koetti toimia epävakauden voittamiseksi. Kuitenkaan eivät mitkään toimenpiteet, ei verohelpotukset, ei lupa siirtyä toisen isännän palvelukseen, eivätkä yritykset vakauttaa leivän hinta, tuoneet toivottua tulosta. Kansan tyytymättömyys kasvoi ja näin kaikki kääntyi itse tsaari Boris Godunovia vastaan.
Juuri tässä jännittyneessä tilanteessa ilmestyvät vallananastajat. Vale-Dmitri I yritti esiintyä ”ylösnousseena” tsaarin poikana Dmitrina. Hän nojautui Puolan hovin ja paavinistuimen kannatukseen.
Huhtikuussa vuonna 1605 Godunov kuoli, ja 16-vuotias Fjodor Borisovitsh, joka seurasi häntä, ei ollut tarpeeksi voimakas pitääkseen vallan. Heinäkuun 20. päivänä vallananastaja Dmitri, zaporozhilaisten kasakoiden ja kapinoitsijoiden tuella, saapui seurueineen Moskovaan ja vihitti itsensä tsaariksi Uspenskin kirkossa. Patriarkka Job kukistettiin.
Vale-Dmitri julisti itsensä ”imperaattoriksi”, nimitti Pajariduuman Senaatiksi, hyväksyi puolalaisten vaatimuksen palauttaa Liettuan suuriruhtinaskunnalle Venäjän läntiset alueet, aina Pskoviin ja Vjazmaan asti. Vihkiydyttyään katolisen Marina Mnishekin kanssa hän julisti tämän tsaarittareksi. Kuitenkin tietysti, näin jyrkät muutokset eivät voineet olla aiheuttamatta vastustusta Moskovan ylimystössä. Pajarien salaliiton toimesta Vasili Shuiskin johdolla Vale-Dmitri I surmattiin 17. toukokuuta vuonna 1606.
Tsaarin istuimelle väkijoukko ”huudatti” salaliittolaisten johtajan – Shuiskin. Vuoteen 1610 asti Shuiski yritti hallita myrskyävää maata. Verinen levottomuus muuttui kansalaissodaksi Ivan Bolotnikovin johdolla vuosina 1606-1607. Ilmestyi uusia vallananastajia, heidän joukossaan Vale-Dmitri II, jonka mukana Moskovaan hyökkäsivät puolalais-liettualaiset joukot, sotaväki ja karanneet kapinalliset ja talonpojat. Vale-Dmitri II imitoi valtakunnan tunnukset, hänellä oli jopa oma patriarkka – Rostovin metropoliitta Filaret (aikaisemmin pajari F.N. Romanov).
Pajarien joukko Moskovassa syöksi vallasta Shuiskin ja muodosti hallituksen ruhtinas F. Mstislavskin johdolla (”Seitsenpajarit”). Moskova juhlallisesti vannoi valan puolalaisille päästäen puolalaisen kuninkaan Sigismund III sotaväen Moskovaan. Näytti siltä, että Venäjä lakkasi olemasta oma valtakunta.
Kuitenkin Vale-Dmitri II:n surmaa yksi hänen liittolaisistaan – Venäjällä nousee kansallisen vapautuksen taistelun aalto. Patriarkka Hermogen kääntyi venäläisten ihmisten puoleen kehoituksilla puolustaa Kirkkoa ja Isänmaata. Luostarit levittävät kaupunkeihin kirjoitettuja kehoituksia yhdistyä ”vahvaan puolustukseen” vihollista vastaan.
Alettiin muodostaa kansalaisten nostoväkeä. Kozma Minin Ala-Novgorodissa keräsi nostoväen ruhtinas Dmitri Pozharskin sotilaallisella johdolla. Nostoväen yhdistyneen voimat siirtyivät Moskovaa kohti. Kazanista lähetetty Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän ihmeitä tekevän ikonin kopio seurasi nostoväkeä, joka vapautti Moskovan puolalaisista.
Nostoväki kääntyi Jumalan ja Jumalansynnyttäjän puoleen rukouksilla avusta. Rukous kuultiin – 4. marraskuuta v. 1612 venäläiset joukot vapauttivat Moskovan puolalaisilta valloittajilta. Lokakuun 22. päivänä (vanhan ajanlaskun mukaan) puolalaiset ilmoittivat, että he antautuvat, alakaupunkilainen nostoväki juhlallisesti, kirkonkellojen soidessa, marssi Kremliin. Kulkueen edellä kannettiin Kazanin Jumalanäidin ikonia. Tämä voitto asetti lopun Sekasorron ajan ajanjaksolle Venäjän valtion historiassa.
Ikonin kopio, joka itse on kuuluisa ihmeteoista, sijoitettiin sittemmin ruhtinas D.M. Pozharskin toimesta Moskovaan Punaiselle torille rakennettuun Kazanin kirkkoon. Nykyään moskovalainen kopio sijaitsee Jumalan ilmestymisen (Jelohovskin) kirkossa Moskovassa.
Moskovan valloittajista vapauttamisen jälkeen, tammikuussa v. 1613, avattiin Maapäivät. Helmikuun 21. päivänä tässä kokouksessa Venäjän tsaariksi valittiin metropoliitta Filaretin poika Mihail Romanov – näin asetettiin alku Romanovien dynastian hallinnolle Venäjän valtaistuimella.
Jokavuotinen kirkollinen juhlapäivä marraskuun 4. päivänä Kazanin Jumalanäidin ikonin kunniaksi asetettiin Venäjällä vuonna 1649 kiitollisuudenosoitukseksi Moskovan ja koko Venäjän vapautumisesta ulkomaisista valloittajista vuonna 1612.
Vuonna 1721 Pietari I toi yhden Kazanin Jumalansynnyttäjän ikonin kopion Pietariin. Aluksi ikoni asetettiin Aleksanteri-Nevskin luostariin, mutta vuodesta 1737 – Jumalansynnyttäjän Syntymää kunnioittavaan kirkkoon Nevski Prospektilla. Tämän kirkon paikalle XIX vuosisadan alussa pystytettiin suurenmoinen Kazanin pyhäkkö, joka on pyhitetty Kazanin Jumalanäidin ikonin kunniaksi. Jumalansynnyttäjän ikoni asetettiin kirkkoon vuonna 1811, Isänmaallisen sodan kynnyksellä. Sotapäällikkö Kutuzov rukoili ihmeitätekevän ikonin edessä voittoa ranskalaisista tunkeutujista. Napoleonin hyökkäyksen aikana ihmeitätekevä ikoni oli koko ajan venäläisen sotajoukon riveissä. Pyhä kuva oli venäläisten sotilaiden mielessä, heidän lähtiessään vapauttamaan Venäjää vierasmaalaisista valloittajista vuonna 1812, ensimmäinen merkittävä voitto saatiin ikonin praasniekan päivänä 22. lokakuuta (vanhan ajanlaskun mukaan), kun satoi lunta ja iskivät kovat pakkaset – itse Puolustaja tuli avuksi venäläisille sotilaille. Hurskaudestaan tunnetun Kutuzovin johdolla venäläinen sotajoukko sai voiton Napoleonin armeijasta. Maineikkaan sotapäällikön tomu on saanut levon Kazanin tuomiokirkon holvien alla lähellä Jumalanäidin, joka ei torjunut hänen rukouksiaan, ihmeitätekevää ikonia.
Ilmestyneen ihmeitätekevän ikonin historia keskeytyi surullisesti Venäjälle raskaana aikana XX vuosisadan alussa. Yöllä vasten kesäkuun 29. päivää vuonna 1904 Kazanin luostari ryöstettiin kirkonryöstäjien toimesta; jäljettömiin katosi myös Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni. Sittemmin varkaat osoittivat, että kallisarvoisen riisan he olivat myyneet, mutta ikonin pilkkoneet ja polttaneet. Samana vuonna venäläisiä sotajoukkoja kohtasi epäonni Kauko Idässä.
Kuitenkin jäljelle jäivät ihmeitätekevät kopiot, ja niiden hyväätekevä voima ei päättynyt. Tähän päivään asti Kazanin ikoni on kilpenä ja muurina ei ainoastaan koko Venäjän maalle, vaan myös jokaiselle ihmiselle.
Suuren Isänmaallisen sodan vuosina XX vuosisadalla ihmeitätekevä ikoni uudestaan osoitti ihmeitätekevän voimansa Isänmaan pelastumisen nimissä.
Kesäkuun 22. päivä vuonna 1941 – oli päivä, jolloin Venäjän Ortodoksinen kirkko piti Kaikkien Venäjänmaalla loistaneiden Pyhimysten muistopalveluksen. Kaikille uskovaisille ihmisille tämä oli aivan erityisenä merkkinä suuresta toivosta, että alkanut taistelu varmasti päättyy venäläisen asevoiman voittoon. Heti ensimmäisenä sodan päivänä metropoliitta Sergi (Stragorodski) julisti sunnuntain saarnassaan, että sota oli alkanut, ja kutsui ortodokseja uskovaisia puolustamaan Äiti Venäjää. Hän käski lähettää tämän saarnakutsun kaikkiin toimiviin kirkkoihin luettavaksi korokkeelta ikonostaasin edessä.
Kirkon isänmaallinen toiminta, joka uudelleensynnytti pyhien ruhtinaiden Aleksanteri Nevskin ja Dimitri Donskoin, Kozma Mininin,ja Dmitri Pozharskin, suurten sotapäälliköiden Aleksanteri Suvorovin, Mihail Kutuzovin, Pavel Nahimovin, Fjodor Ushakovin nimien kunnioituksen, harvinaisen voimakkaasti auttoi tukemaan kansaa.
Kun Suuri Isänmaallinen sota alkoi, lähetti Antiokian Patriarkka Aleksanteri III vetoomuksen koko maailman kristityille Venäjän auttamiseksi. Jumalan siunauksesta Jumalan tahdon ilmaisijaksi valittiin Venäjän puolesta rukoilemaan Libanonin vuorten metropoliitta Elia. Hänen korkeutensa syvästi rukoili Jumalanäidin ikonin edessä, ja hänelle avautui Jumalallinen tahto Venäjän maalle ja kansalle:
”Kaikkialla maassa täytyy avata kirkkoja, luostareita, hengellisiä akatemioita ja seminaareja. Papit pitää palauttaa rintamilta ja vankiloista, heidän täytyy aloittaa jumalanpalvelukset. Juuri nyt valmistaudutaan luovuttamaan Leningrad, - ei saa antautua. Kannettakoon ulos ihmeitä tekevä Kazanin Jumalanäidin ikoni ja kannettakoon sitä ristikulkueessa ympäri kaupunkia, niin yksikään vihollinen ei astu sen pyhälle maalle. Tämä on valittu kaupunki. Moskovassa täytyy järjestää rukouspalvelus Kazanin ikonin edessä; sen jälkeen sen on tultava Stalingradiin, jota ei saa antaa vihollisen käsiin. Kazanin ikonin täytyy mennä sotajoukkojen kanssa Venäjän rajalle asti. Kun sota päättyy, metropoliitta Elian täytyy matkustaa Venäjälle ja kertoa siitä, miten maa pelastui”.
Hänen korkeutensa otti yhteyttä Venäjän kirkkoon, neuvostohallitukseen ja välitti heille kaiken, mikä oli määrätty. Niin nykyään säilytetään arkistoissa kirjeitä ja sähkeitä, joita oli lähettänyt Moskovaan metropoliitta Elia.
On olemassa todisteita siitä, että Stalin suhtautui Jumalanäidin lähetykseen kaikella vakavuudella ja lupasi täyttää kaiken sen, mitä oli välittänyt metropoliitta Elia.
Saksalaisten lyöminen Moskovan edustalla on todellinen ihme, joka tapahtui Jumalanäidin rukousten ja suojeluksen ansiosta. Saksalaiset pakenivat paniikissa, kauhun ajamina, pitkin tietä lojui hylättyä sotatekniikkaa, eikä kukaan saksalaisista, eikä venäläisistä kenraaleista voinut käsittää, miksi näin tapahtui.
Monet eivät voi vieläkään käsittää miten kesti Leningrad, apuahan se ei käytännöllisesti katsoen saanut. Vladimirin tuomiokirkosta kannettiin Kazanin Jumalanäidin ikoni ja kuljettiin sen kanssa ristikulkueessa ympäri Leningradia – kaupunki pelastui.
Kuuluisa Stalingradin taistelu alkoi rukouspalveluksella tämän ikonin edessä, ja vasta tämän jälkeen annettiin merkki hyökkäykseen. Ikoni kuljetettiin rintaman kaikkein vaikeimpiin kolkkiin, missä oli kriittinen tilanne, paikkoihin, joissa valmistuttiin hyökkäykseen.
On olemassa vielä yksi todiste Jumalanäidin suojeluksesta ja avusta. Upseeri, joka oli tapahtumien keskuksessa kaupunkilinnoitus Königsbergin valtaamisen aikaan vuonna 1944, kertoo mitä tapahtui: ”Meidän sotajoukkomme olivat jo täysin väsyneet, mutta saksalaiset olivat vielä voimakkaita, tappiot olivat valtavat, puntarin malja keinui, me olisimme voineet siellä kärsiä kauhean tappion. Yhtäkkiä näemme: tuli rintaman komentaja, paljon upseereita ja heidän mukanaan pappeja ikonin kanssa. Monet alkoivat laskea leikkiä: ”No niin tuotiin pappeja, nyt he auttavat meitä...” Muta komentaja nopeasti lopetti kaiken leikinlaskun, käski kaikkien nousta ojennukseen, riisua päähineet. Papit suorittivat rukouksen, ja menivät ikonin kanssa edelle. Me katselimme käsittämättä: minne menevät pystyssä päin? Heidäthän kaikki kaadetaan! Saksalaisilta lähti sellainen ammunta – tulinen muuri! Mutta he menivät rauhallisina tulta päin. Niin yhtäkkiä ammunta saksalaisten puolelta yhtäaikaisesti loppui, kuin olisi katkennut. Silloin annettiin signaali – ja meidän joukkomme aloittivat yhteisen hyökkäyksen Königsbergiin maalta ja mereltä. Uskomaton tapahtui: saksalaisia kuoli tuhansittain ja tuhansia antautui sotavangeiksi! Kuin yhdestä suusta vangit sitten kertoivat – juuri ennen venäläisten hyökkäystä ”taivaalle ilmestyi Madonna” (niin he kutsuvat Jumalansynnyttäjää), jonka näki koko saksalainen armeija, ja kaikilta aseet lakkasivat toimimasta – he eivät voineet ampua yhtään laukausta. Silloin meidän joukkomme ylittäen esteet, helposti mursivat (käsikähmässä) vastustajan ja valloittivat kaupungin, joka siihen asti oli ollut luoksepääsemätön, ja me kannoimme sellaiset tappiot! Tämän ilmestyksen aikana saksalaiset putosivat polvilleen, ja hyvin monet ymmärsivät, mistä tässä on kysymys ja Kuka auttaa venäläisiä!”
Kiova – venäläisten kaupunkien äiti – vapautettiin Kazanin Jumalanäidin ikonin juhlapäivänä.
Lokakuussa vuonna 1947 Stalin kutsui metropoliitta Elian Venäjälle (on olemassa ainutkertainen filmi elokuvakatsauksesta, joka näyttää metropoliitta Elian saapumisen Moskovaan ja tapaamisen Stalinin kanssa. Näitä hetkiä voi katsoa elokuvastudio ”Isänmaan” kasetilla ”Näkyvää ja salattua. Elokuva ja Kirkko”).
Patriarkka Aleksi ehdotti lahjoitettavaksi Libanonin metropoliitalle Kazanin Jumalanäidin ikonin, kalleuksilla koristellun ristin ja kaikilta maan alueilta tulevin kallisarvoisin kivin koristellun panagian, jotta koko Venäjä olisi osallisena tähän lahjaan. Stalinin määräyksestä kaikkein taitavimmat jalokivisepät valmistivat panagian ja ristin. Silloin myös Hallitus myönsi metropoliitta Elialle Stalinin palkinnon avusta maallemme Suuren Isänmaallisen sodan aikana.
Kazanin Jumalansynnyttäjän ikoni, joka ilmaisi ihmeellisen tukensa Venäjän puolesta Sekasorron aikana, on yksi kaikkein rakkaimmista ja kunnioitetuimmista palvonnan kohteista kansan keskuudessa Venäjällä.
Seurakunnalle Porin kaupungissa Suomessa tämä praasniekka on nimikkojuhla, koska venäläinen ortodoksinen kirkko kaupungissa on nimetty Kazanin Jumalanäidin ikonin kunniaksi.
Toivossa uskovaiset rukoilevat Jumalansynnyttäjän kuvan edessä, luottaen Jumalanäidin suojelukseen. Viimeisen 100 vuoden aikana Venäjän valtakunta, ortodoksinen kirkko, ja todella liioittelematta, koko ihmiskunta, ovat törmänneet sekularisaation ja ateistisen maailmankatsomuksen haasteisiin – kiihkeästä trotskismista XX vuosisadan alussa globaaliin hyökkäykseen kirkkoa vastaan XXI vuosisadalla, jolloin jumalanpilkkaa ja pyhien arvojen kiroamista sanotaan sananvapaudeksi ja performanssiksi, mikä saa kansainvälistä tukea johtavien poliitikkojen taholta ja tunnetuilta taiteilijoilta (Kristus Pelastajan kirkon häpäisemisen tapaus niin sanotun sopimattoman nimen omaavan punk-ryhmään kuuluvien herjaajien toimesta). Alastomien naisten tanssi kirkon edessä, mielenosoituksellinen rukousristien sahaaminen ja vandalistiset teot kirkoissa todistavat nykyajan haasteen aggressiivisesta luonteesta, tullen ilmi suorassa hyökkäyksessä pyhille rajoille.
Pyhä Moskovan ja koko Venäjänmaan Patriarkka Kirill täsmensi XVI Maailmanlaajuisessa Venäläisessä Kansallisessa Kirkolliskokouksessa ”Historian käännekohdat – Venäjän rajat”, joka alkoi 1. lokakuuta Kirkolliskokousten salissa Kristus Pelastajan Kirkossa, pyhien rajojen puolustamisen tärkeyttä törmäyksissä haasteiden kanssa historian rajoilla.
Tänä vuonna Venäjällä vietetään kolmea merkittävää vuosipäivää: Sekasorron loppumisen ja vierasmaalaisten valloittajien karkottamisen 400-vuotispäivää, vuoden 1812 Isänmaallisen sodan voiton ja Napoleonin armeijan tuhoamisen 200-vuotispäivää sekä Stalingradin hyökkäyksen, josta tuli Suuren Isänmaallisen sodan vuosina 1941–1945 käännekohta, 70-vuotispäivää.
Venäjän Kirkon johtaja huomautti: ”Kaikki nämä eri aikakausien tapahtumat – niin vuosina 1612, kuin 1812 ja 1942 – ovat sidoksissa kaikkein dramaattisimpiin Venäjän ja Länsi Euroopan välisten suhteiden sivuihin. Ne eivät olleet ainoastaan kahden armeijan törmäys. Joka kerta taistelukentällä ei tapahtunut ainoastaan asevoimien vertailu, vaan ihanteiden, joissa ihmiset näkevät elämän tarkoituksen ja joiden puolesta he ovat valmiit kuolemaan, välinen taistelu”.
Patriarkka Kirill selitti, että Sekasorron aikana 400 vuotta sitten, vuonna 1612 Venäjän valtakunta oli tekemisissä uskonnollisluonteisen haasteen kanssa, kun Venäjään suunnatun iskun pääasiallisena kohteena oli itse uskonto, ja erityisesti Venäjän Ortodoksisen Kirkon sulauttaminen. Napoleonin maahantunkeutumisen aikana pääasiallisena haasteena oli venäläisen kulttuurin, kulttuuri-identiteetin, puolustaminen ranskalaiskeskisen ja länsimaisten kulttuuristandardien globaalisen hyökkäyksen taustaa vasten. Pyhä patriarkka huomautti, että ”tuhotessaan Bonaparten geopoliittisen suunnitelman, Venäjä loi otolliset olosuhteet kansallisten kulttuurien moninaisuudelle itse Länsi Euroopassa”. Kuvaillessaan Suuren Isänmaallisen sodan 1941-1945 ajan haasteita, kaikkein kauhein koettelemus Venäjälle, jollaiseksi muodostui Hitlerin hyökkäys, korosti Venäjän Kirkon Johtaja: ”Uhan alla oli itse kansamme fyysinen olemassaolo. Mutta olisi täysin väärin käsittää Suuri Isänmaallinen sota vain taisteluksi eloonjäämisestä. Sen taistelukentillä päätettiin periaatteellinen kysymys ihmiskunnan tulevaisuudesta, kysymys oikeudenmukaisuudesta: Ovatko Maapallon ihmiset tasa-arvoisia, vai jaetaanko heidät korkeampiin ja alhaisempiin rotuihin? Toisin sanoen: voimmeko me, suuren inhimillisen perheen jäsenet, kristillisesti suhtautua toisiimme sanoilla ”Veljet ja sisaret!”, vai olemmeko vuosisadoiksi erotetut ylipääsemättömillä geneettisillä ja kulttuurisilla esteillä? On syvästi vertauksellista, että Maamme johdon julistus, joka kehotti taisteluun Hitlerin valloittajia vastaan, alkoi sanoilla ”Veljet ja sisaret!” ja osoitettiin kaikille kansalaisille riippumatta kansallisuudesta, uskonnosta tai poliittisesta katsantokannasta”.
Patriarkka Kirill ilmaisi vakaumuksen: ”Moskovan Kremlin muurien, Borodinon ja Stalingradin luona emme puolustaneet ainoastaan Venäjän riippumattomuutta – me turvasimme hengelliset arvot, joilla on kaikenkattava, aidosti yleisinhimillinen merkitys”.
Venäjän kirkon johtaja paljasti Kirkolliskokouksen teeman ”Historian käännekohdat – Venäjän rajat” syvällisen sisällön. ”Teeman ensimmäisen osan merkitys on ymmärrettävä: on kysymys muistopäivistä, joita vietämme kuluvana vuonna. Paljon monimutkaisempi ja syvempi on kuitenkin toisen osan merkitys, jossa puhutaan Venäjän rajoista. Minkälaisia rajoja tarkoitamme? Onko puhe jostain vain materiaalisesta, käsinkosketeltavasta, aineellisesta? Vai jostain suuremmasta? Arvoista, ideaaleista ja ajatuksista, siitä, mitä ei voi mitata neliökilometreissä ja ruplissa. Meille, jotka olemme kokoontuneet tähän saliin, on ilmeistä, että Venäjän rajat – ne eivät ole ainoastaan sen maantieteelliset rajat. Ilman minkäänlaista epäilystä, rajojen käsite sisältää hengellisen ajatuksen. Se sisältää ennen kaikkea moraaliset rajat, siveelliset normit, joilta emme voi eikä meidän tule perääntyä.
Viitatessaan historiaan Patriarkka Kirill muistutti sanoista, jotka lausuttiin vuoden 1941 ratkaisevina päivinä, jolloin vihollinen seisoi pääkaupungin porteilla: ”Ei voi perääntyä, takana on Moskova!”. Sekasorron aikana niin ikään olivat tarpeellisia sellaiset pyhät sanat: ”Perääntyä ei voi, takanamme on meidän maamme, ortodoksiset pyhät kalliit arvot, meidän sivistyksemme sydän”.
”Tänä päivänä, kun fyysisten taistelujen tilalle ovat tulleet informaatiosodat, kun ensimmäiselle sijalle tulee taistelu ihmisten sieluista, emme saa unohtaa, että on olemassa pyhät rajat, joilta ei saa perääntyä. Emme myöskään saa unohtaa niitä Isänmaan rajoja, joita meidän täytyy nousta puolustamaan yhtä järkähtämättömästi kuin esi-isämme Neprjadvissä, Borodinon luona tai Stalingradissa”, - kehotti Pyhä Patriarkka.
Evgenia Hilden-Järvenperä
