Venäläinen sielu

14.10–15.10.2013 Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa Helsingissä järjestettiin IV Kansainväliset Pokrovan luennot.

Teemana: ”Naisen hahmo taivaallisessa ja maanpäällisessä”

Vuonna 2013 juhlitaan myös keisarillisen Romanovin dynastian 400 vuotta tapahtumaa. Sen vuoksi useat esitelmät käsittelivät keisarillisen perheen elämää.

http://fin.rs.gov.ru/fin/node/1685

http://www.blagovest-info.ru/index.php?ss=2&s=3&id=54708

Olen hyvin kiitollinen järjestäjille (Moskovan Patriarkaatin edustukselle, sekä Venäjän tiede- ja kulttuurikeskukselle), että minulle tarjoutui mahdollisuus luennoida tilaisuudessa maailman historian merkittävistä vaiheista ja maailmankatsomuksellisista näkemyksistä, sekä uskon roolista konkreettisten ihmisten elämässä, hengellisistä ajatuksista ja sisäisestä kauneudesta.

Esitelmäni on suurruhtinatar Jelisaveta Feodorovna Romanovasta (Venäjän tsaari Aleksanteri III veljen puoliso ja Venäjän viimeisen keisarinnan sisar), jonka elämään liittyy monia traagisia tapahtumia. Siitä huolimatta suuruhtinatar ei lannistunut, vaan säilytti uskonsa ja rakkautensa lähimmäisiin, ja elämänsä loppuun saakka huolehti ihmisten auttamisesta, jopa kuolinhetkellä. Bolsevikit erittäin julmasti surmasivat hänet. Venäjän ortodoksinen kirkko on julistanut Jelisaveta Feodorovnan pyhittäjämarttyyriksi.

Pyhittäjämarttyyri Jelisaveta Feodorovna (Elizaveta Fjodorovna) Romanova

Romanovin keisarillisen suvun suuriruhtinatar, Britannian kuningatar Victorian lapsenlapsi, suurruhtinas Sergei Aleksandrovitš Romanovin puoliso, Elizaveta Fjodorovna Romanova (syntyessään Elisabeth Alexandra Luise Alice von Hessen- Darmstadt und bei Rhein – saksaksi; perhepiirissä häntä kutsuttiin Ellaksi) on vuonna 1992 kirkastettu Venäjän ortodoksisen kirkon pyhien keskuudessa.

Elizaveta Fjodorovna oli Keisarillisen Ortodoksisen Palestiinan Yhteisön kunniajäsen ja puheenjohtaja 1905–1917, Moskovan Martan ja Marian luostarin perustaja, Keisarillisen Kazanin teologisen akatemian kunniajäsen (arvo vahvistettiin 6. kesäkuuta 1913). Hänen nuoremmasta sisarestaan, Alixista, joka avioitui Venäjän keisari Nikolai II kanssa, on marraskuussa 1894 tullut Venäjän keisarinna Aleksandra Fjodorovna.

Äitinsä kuoleman jälkeen Ella ja Alix asuivat enemmäkseen isoäitinsä, kuningatar Victorian luona Englannissa. Lapsuudesta lähtien, sisaret kasvoivat uskossa ja osallistuivat hyväntekeväisyyteen. Pyhä Elizabeth Thüringenin esikuvalla (Hessen herttuan suvun alkaja, tunnettu hyväntekeväisyystoiminnastaan), jonka kunniaksi Ella nimettiin, oli tärkeä rooli Elizaveta Fjodorovnan hengellisessä elämässä.

3 (15) kesäkuuta 1884 Pietarin talvipalatsin kirkossa Elizaveta Fjodorovna vihittiin avioliittoon suurruhtinas Sergei Aleksandrovitš Romanovin (keisari Aleksanteri III veljen) kanssa. Ortodoksisen vihkimisen jälkeen Aleksanteri-salissa pidettiin myös luterilaisen kirkon seremonia.

Pariskunta vietti kuherruskuukauttaan Iljinskoe kartanossa, Moskovan lähistöllä, jossa he asuivat myös jälkeenpäin. Suurherttuattaren aloitteesta Iljinskoissa perustettiin sairaala ja säännöllisesti järjestettiin messuja viljelijöiden hyväksi.

Vuonna 1888, suurruhtinatar, yhdessä miehensä kanssa, tekivät pyhiinvaellusmatkan Pyhään maahan, mikä ratkaisevasti vaikutti Elizaveta Feodorovnan lopulliseen päätökseen tunnustaa ortodoksinen usko ja liittyä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1891, kun hän kirjoitti isälleen: "Olen koko ajan ajatellut, lukenut ja rukoillut Jumalaa - saadakseni johdatusta - ja olen tullut siihen tulokseen, että ainoastaan tässä uskonnossa pystyn löytämään aidon ja vahvan uskon Jumalaan, jonka ihmisellä on oltava ollakseen hyvä kristitty."

Kun hän ilmoitti päätöksestään aviomiehelleen, puoliso ei voinut pidätellä onnen kyyneleitä. Arkistoissa on säilynyt Sergei Aleksandrovitšin kirje (päivätty 12. helmikuuta 1891) suurruhtinatar Alexandra Iosifovnalle:

"Rakas Tätini, tietäen, kuinka paljon rakkautta sinä olet aina osoittanut sekä minulle että vaimolleni, en voi olla kertomatta sinulle suuresta ilosta, jota varmasti jaat kanssani. Vaimoni päätti liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Hän tekee sen syvällä tunteella, vakaumuksella ja luottamuksella - nämä ovat niin onnellisia hetkiä! Siitä on jo yli vuosi, kun hän ensimmäistä kertaa alkoi puhua minulle asiasta. Luimme paljon yhdessä ja opettelimme katekismusta. Minun on lisättävä, että kaikki tapahtui hänen aloitteestaan, minä vain autoin häntä, mutta en pakottanut, koska mielestäni se on hyvin tärkeää. Olen varma, että sinä, rakas tätini, kuten minäkin, ajattelet äitiäni ja miten onnellinen hän olisi ollut tästä tapahtumasta; mutta olen kuitenkin varma, että tämä on tapahtunut hänen rukousten ansiosta. Vaimoni haluaa kääntyä ortodoksiksi ennen pääsiäistä, luultavasti meidän kirkossamme. Hellästi suutelemme käsiäsi ja lähetämme terveisiä sedälle. Sinun Sergei."

"Saman uskonnon harjoittaminen puolison kanssa – on suuri onni", - sanoi suurruhtinatar.

Jelisaveta Feodorovna (Elizaveta Fjodorovna) oppi täydellisesti venäjänkielen, ja puhui sitä käytännössä ilman aksenttia. Suurruhtinattarella ja hänen aviomiehellään ei ollut omia lapsia, mutta he toimivat kasvattivanhempina suurruhtinas Sergei Aleksandrovitšin veljen lapsille, Marialle ja Dmitrille, joiden äiti kuoli synnytyksessä.

Vuonna 1892 Moskovan kenraalikuvernöörin (suurruhtinas Sergei Aleksandrovitš nimitettiin ko. virkaan vuonna 1891) puolison ominaisuudessa Jelisaveta Feodorovna perusti Jelisavetinskoe hyväntekeväisyysjärjestön, jonka tarkoituksena oli "huolehtia köyhimpien äitien aviollisista vauvoista, joita tähän asti, tosin ilman mitään oikeudellista perustetta, oli luokiteltu aviottomiksi ja sijoitettu Moskovan kasvatuskotiin." Aluksi järjestö toimi vain Moskovassa, mutta myöhemmin sen toiminta laajentui koko Moskovan maakuntaan. Jelisavetinski komiteoita oli perustettu kaikissa Moskovan seurakunnissa ja kaikissa Moskovan maakunnan kaupungeissa. Jelisavetinskoe hyväntekeväisyysjärjestö toimi vain lahjoituksista saaduilla varoilla. Suurimmat lahjoitukset teki itse suurruhtinatar. 25 vuoden toiminnan aikana järjestö osallistui yli yhdeksäntuhannen lapsen kohtaloon ja maksoi leskiksi jääneille äideille 13000 avustusta - yhteensä 120.000 ruplaa. Toimintavuosina hyväntekeväisyysjärjestö sijoitti vauvojen hoitokotien ja turvakotien ylläpitoon yli miljoonaa ruplaa.

Lisäksi, suurruhtinatar johti Punaisen Ristin Naisten komitean toimintaa, ja miehensä kuoleman jälkeen, hänet nimitettiin Punaisen Ristin Moskovan järjestön puheenjohtajaksi. Käynneistä köyhille tarkoitetuissa sairaaloissa, hoitokodeissa ja katulapsille järjestetyissä turvakodeissa on tullut erottamaton osa nuoren suurruhtinattaren elämää. Hänen aloitteestaan toteutettiin säännöllinen ruoan, vaatteiden ja rahojen jakaminen niitä erityisesti tarvitseville.

Vuonna 1903 Jelisaveta Feodorovna yhdessä keisarillisen perheen kanssa osallistui Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen muistojuhlallisuuksiin. Sarovista lähetetyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "... Mitkä sairaudet ja sietämättömät kärsimykset olemme nähneet, mutta myös millaisen uskon! "

Venäjän - Japanin sodan alettua Jelisaveta Feodorovna perusti Erityiskomitean rintamalla taistelevien sotilaiden auttamiseksi, jonka yhteydessä Suuressa Kremlin Palatsissa oli järjestetty varasto lahjoituksille sotilaiden hyväksi: siellä ommeltiin vaatteita, käsiteltiin siteitä, kerättiin paketteja, muodostettiin telttakirkkoja.

Suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitš oli kokonaan omistautunut monarkian ja ortodoksisuuden idealle, suhtautui erittäin kielteisesti liberalismiin ja näki sen rakastamalle Venäjälle suorana uhkana, joka johtaa hengelliseen rappeutumiseen. Hänen suosikki kirjailijansa oli Fjodor Dostojevski, ja kirkkoisistä hän arvosti erityisesti Pyhää Efraim Syyrialaista. Suurruhtinas oli vakaumuksellinen ortodoksi, korkealle kohonnut hengellisesti väkijoukon, sekä seurapiirijoukon yläpuolelle. Suurruhtinaan syvällinen usko kohtasi väärinkäsityksiä ja vihamielisyyttä seurapiirien keskuudessa, sillä eliitti oli jo kauan osoittanut mieltymystä liberalismiin ja materialismiin. Sosialistit suorastaan vihasivat häntä.

4. helmikuuta 1905 terroristi Ivan Kaljajev (passissa - Aleksei Shilnik) pommilla murhasi Jelisavetan aviomiehen Sergei Aleksandrovitšin. Terrori-iskun aikana suuriruhtinatar oli Punaisen Ristin varastossa Suuressa Kremlin Palatsissa. Kuultuaan räjähdyksen, hän huusi: "Sergei murhattiin!" – ja vain mekko päällä, välittömästi juoksi ulos aukiolle kiirehtien onnettomuuspaikalle.

Miller kirjoittaa: "Suurruhtinatar, joka työnsä puolesta oli vieraillut rintamalla haavoittuneiden sairaaloissa, on nähnyt verta ja sodan runtelemia sotilaiden ruumiita, mutta se, mitä hän nyt näki silmiensä edessä, oli kauheampaa, kuin mitä ihminen pystyy kuvittelemaan: kaikkialla ympärillä, verellä kastetussa lumessa, eri paikoissa oli hänen miehensä kehon ja luiden kappaleita, sekä vaatteiden ja kenkien palasia, ja kaikki tämä räjähdyksen seurauksena oli revitty kappaleiksi ja sekoittunut rikkoutuneen vaunun osiin, joista muodostui yksi verinen sotku."

Pyynnöstä huolimatta, Jelisaveta Feodorovna henkilökohtaisesti, kontaten keräsi paareille kaikki, mitä jäi hänen miehestään - hänen ruumiinsa verisiä jäänteitä, sekä miehensä sormen vihkisormuksineen.

L. Miller: "Vielä muutamien päivien aikana räjähdyksen jälkeen, löytyi suurruhtinas Sergei Aleksandrovitšin kehon ja luiden kappaleita, jotka voimakkaan räjähdyksen takia olivat hajallaan kaikkialla, jopa katoilla. Vielä suuriruhtinaan hautajaisissa ihmiset toivat hänen ruumiinsa käärittyjä kappaleita ja laittoivat ne arkkuun. Puhuttiin, että Sergei Aleksandrovitšin sydän löytyi rakennuksen katolta."

Kun terroristi Kaljajev otettiin kiinni, hän huusi hysteerisesti "Alas tsaari! Eläköön vallankumous!" Tämän myöhempien aikojen Kainin kyyninen rikos paljasti lähestyvän vallankumouksen idean ja päätarkoituksen - paholaisen suunnitelman: hillitön vallanhimo, sekä veren ja väkivallan jano.

Tämä tragedia oli raju takaisku Jelisaveta Feodorovnalle. Kreikan kuningatar Olga Konstantinovna, surmatun Sergei Aleksandrovitšin serkku, kirjoitti: "Hän on uskomaton, pyhä nainen - hän ilmeisesti ansaitsee raskaan ristin, joka nostaa häntä yhä korkeammalle." Myöhemmin, suurruhtinatar vieraili vankilassa miehensä surmaajan luona: Jelisaveta antoi hänelle anteeksi Sergei Aleksandrovitšin nimissä, ja jätti hänelle evankeliumin. Lisäksi hän lähetti vetoomuksen keisari Nikolai II:lle pyytäen terroristin armahdusta, mutta pyyntöön ei suostuttu.

Hänen keisarillisen korkeutensa suurruhtinatar Jelisaveta Feodorovnan 5. krenatöörirykmentin lahjoituksen avulla suurruhtinaan surmapaikalle pystytettiin kuuden metrin muistoristi, jota oli suunnittelemassa taiteilija Viktor Vasnetsov. Muistomerkissä luki: "Herra, anna heille heidän tekonsa anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät." (Lk. 23:24) Tämä Kremlin Senaatintorilla ollut risti tuhottiin 1. toukokuuta 1918 henkilökohtaisesti Leninin sekä muutaman hänen toverinsa toimesta. Tshudovin luostari sekä krypta, johon suurruhtinaan jäännökset oli haudattu, räjäytettiin.

Puolisonsa kuoleman jälkeen Jelisaveta Feodorovna jatkoi miehensä työtä, ja korvasi hänet Keisarillisen Ortodoksisen Palestiinan Yhteisön johdossa, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1905–1917.

Miehensä kuoleman jälkeen suurruhtinatar pukeutui aina surupukuun, noudatti tiukkaa paastoa, keskittyi rukouksiin ja päätti omistautua Jumalan palvelemiseen. Hänen makuuhuoneensa käytännössä muuttui nunnan keljaksi. Hän myi koruja (palautti valtion kassaan Romanovin dynastialle kuuluvan osan) ja lunastetuilla rahoilla osti Bolshaja Ordynkalla sijaitsevan kartanon, jossa oli neljä taloa ja suuri puutarha. Siellä vuonna 1909 aloitti toimintansa hänen perustamansa Martan ja Marian luostari. Jelisaveta Feodorovna henkilökohtaisesti valitsi nimen, joka juontaa evankeliumin kertomuksesta pyhän Lasaruksen kahdesta sisaresta - Martasta ja Mariasta (Lk.10:41–42).

Luostarin toiminnan kehittämisessä yhdistettiin sekä venäläisiä ortodoksisia perinteitä, että myös eurooppalainen kokemus. Luostarin sisaret lupautuivat elämään köyhyydessä, naimattomina ja kuuliaisina, mutta toisin kuin nunnien kohdalla, luostarisäännöt sallivat sisarten tietyn ajan kuluttua jättää luostarielämä ja perustaa perhe. Luostarissa sisaret saivat perusteellista psykologista, metodologista, lääketieteellistä valmennusta, sekä hengellistä opastusta. Moskovan parhaat lääkärit luennoivat heille, heidän rippipappina oli Mitrofan Srebrjanski (myöhemmin - arkkimandriitta Sergei, Venäjän ortodoksinen kirkko kanonisoi hänet), sekä toinen luostaripappi Evgeni Sinadski.

9 (22) huhtikuuta 1910 Pyhän synodin varta vasten tilaisuudelle suunnittelemalla riitillä piispa Trifon vihki Kristuksen sisariksi seitsemäntoista luostariasukasta, mm. heidän johtajan - suurruhtinattaren.

Tuona merkittävänä päivänä Jelisaveta Feodorovna ensimmäistä kertaa riisui surupukunsa pukeutuakseen uuteen asuun ja aloittaakseen entistä omistautuneempaa Jumalan palvelemista. Sisartensa ympäröimänä, suurruhtinatar lausui kuuluisat sanansa: "Jätän loisteliaan maailman, jossa minulla on ollut loistokas asema, mutta teidän kaikkien kanssa minä siirryn korkeampaan maailmaan - köyhien ja kärsivien maailmaan."

Luostarin yhteydessä perustettiin sairaala, korkeatasoinen klinikka, apteekki, jossa osa lääkkeistä annettiin ilmaiseksi, turvakoti, ilmainen ruokala ja monia muita palveluja. Luostarin Pokrovan kirkossa järjestettiin luentoja ja keskustelutilaisuuksia, Palestiinan Yhteisön sekä Maantieteellisen Seuran kokouksia, hengellistä lukemista ja muuta toimintaa.

Asuessaan luostarissa, Jelisaveta Feodorovna harjoitti laupeudentyötä: öisin hän hoiti vakavasti sairaita, luki virsikirjaa kuolleiden vieressä, päivisin työskenteli yhdessä sisartensa kanssa. Kiertäessään köyhimpiä alueita, suurruhtinatar itse vieraili Hitrov markkinoilla - sen ajan Moskovan kaikkein rikollisimmassa paikassa, pelastaen sieltä pieniä lapsia. Siellä hän oli erittäin kunnioitettu arvokkuuteensa vuoksi, sekä myös sen vuoksi, että hänellä ei ollut ollenkaan ylimielistä asennetta slummien asukkaita kohtaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Jelisaveta Feodorovna toimi aktiivisesti Venäjän armeijan auttamiseksi, huolehtien mm. haavoittuneiden sotilaiden hoidosta.

Kun bolsevikit tulivat valtaan, suurruhtinatar kieltäytyi lähtemästä Venäjältä. Keväällä 1918 hänet vangittiin ja karkotettiin Moskovasta Permiin (Uralille). Toukokuussa 1918 hänet yhdessä muiden Romanovin perheen jäsenten kanssa siirrettiin Jekaterinburgiin ja sijoitettiin hotelliin "Atamanovskie nomera" (nykyinen osoite - Lenininkadun ja Weinerinkadun risteys), ja sitten kaksi kuukautta myöhemmin, siirrettiin Alapajevskin kaupunkiin. Hän ei lannistunut, kirjeissään hän neuvoi luostarisisaria säilyttämään heidän rakkautensa Jumalaan ja lähimmäisiä kohtaan. Jelisaveta Feodorovnan kohtalon jakoi Martan ja Marian luostarin sisar Varvara Jakovleva. Alapajevskissa Jelisaveta Feodorovna oli vangittuna sijoitettu Napolni koulun rakennukseen. Nykypäivänäkin sen koulun lähellä kasvaa omenapuu, joka perimätiedon mukaan on suurruhtinattaren istuttama.

Heinäkuun 5.(18.) päivän vastaisena yönä 1918 bolsevikit murhasivat suurruhtinatar Jelisaveta Feodorovnan: heittivät alas Novaja Selimskaja kaivoskuiluun, 18 km Alapajevskista. Yhdessä hänen kanssaan surmattiin: suurruhtinas Sergei Mihailovits, ruhtinas Ioann Konstantinovits, ruhtinas Konstantin Konstantinovits (nuorempi), ruhtinas Igor Konstantinovits, ruhtinas Vladimir Pavlovits Paley, suuriruhtinas Sergei Mikhailovitsin asiainhoitaja Feodor S. Remez, Martan ja Marian luostarin sisar Varvara (Jakovleva).

Kaikki em. henkilöt, suurruhtinas Sergei Mihailovitsia, joka ammuttiin, lukuun ottamatta, heitettiin kaivoskuiluun elossa. Kun ruumiit myöhemmin nostettiin kaivoskuilusta, todettiin, että osa uhreista ei heti menehtynyt, vaan he kamppailivat vammojensa kanssa ja tekivät nälkäkuolemaa. Jelisavetin viereen kaivoskuilun tasanteelle pudonneen ruhtinas Ioannin haava oli sidottu suurruhtinattaren apostolika- huivin kappaleella. Paikalliset kyläläiset kertoivat, että muutaman päivän ajan kuilusta kuului kirkkoveisun laulamista.

31. lokakuuta 1918 valkoinen armeija sai Alapajevskin haltuunsa. Silloin surmattujen jäännökset nostettiin kaivoskuilusta, laitettiin arkkuihin ja haudattiin kaupungin katedraalin hautausmaalle kirkon hautajaisseremonian jälkeen. Kuitenkin punaisen armeijan edetessä ruumiit kuljetettiin useita kertoja kauemmas itään. Huhtikuussa 1920 Pekingissä ne otti vastaan Venäjän hengellisen työn johtaja arkkipiispa Innokenti. Sieltä kaksi arkkua - suurruhtinatar Jelisaveta Feodorovnan ja sisar Varvaran - kuljetettiin Shanghaihin ja sitten veneellä Port Saidiin. Lopuksi arkut saapuivat Jerusalemiin. Tammikuussa 1921 ruumiit haudattiin Pyhän Maria Magdaleenan kirkkoon Getsemanessa. Hautaustilaisuuden toimitti Jerusalemin patriarkka Damian.

Näin täyttyi suurruhtinatar Jelisaveta Feodorovnan toive, jonka hän ilmaisi pyhiinvaelluksen aikana vuonna 1888, tulla haudatuksi Pyhään maahan. Vuonna 2009 osa pyhäinjäännöksistä palautettiin Moskovaan Jelisavetan perustamaan kuuluisaan Martan ja Marian luostariin.

Vuonna 1992 Venäjän ortodoksisen kirkon piispainkokous kanonisoi suurruhtinatar Jelisavetan ja sisar Varvaran ja julisti heidät uusmarttyyreiksi (aiemmin, vuonna 1981, Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla kanonisoi heidät).

Vuosina 2004–2005 uusmarttyyrien pyhäinjäännökset olivat Venäjällä, IVY- ja Baltian maissa, jolloin yli 7 miljoonaa ihmistä kävi kunnioittamassa niitä. Patriarkka Aleksi II mukaan, ”uskovaisten pitkät jonot uusmarttyyrien pyhäinjäännösten luo symboloivat Venäjän tekemää parannusta edellisvuosien synneistä, sekä maan palaamista alkuperäiselle historialliselle tielle." Myöhemmin pyhäinjäännökset palautettiin Jerusalemiin.

8. kesäkuuta 2009 Venäjän valtakunnansyyttäjänvirasto rehabilitoi post mortem (kuoleman jälkeen) Jelisaveta Feodorovnan.

Suurruhtinattaren kunniaksi on nimitetty useita ortodoksiluostareja ja kirkkoja Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. (Lukuisat ovat suurruhtinattarelle pyhitetyt ortodoksiluostarit ja kirkot Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa).

"За веру, царя и Отечество"

14.10.-15.10.2013 г. в Российском центре науки и культуры проводились  IV Международные образовательные Покровские чтения.

Тема чтений в этом году: «Образ Женщины в небесном и земном»

В 2013 г. также отмечается 400 лет династии Романовых, поэтому многие доклады касались темы царской семьи.

http://www.blagovest-info.ru/index.php?ss=2&s=3&id=54708

http://fin.rs.gov.ru/node/3073 

http://www.kazan-mitropolia.ru/newses/pnews/?ID=41862

Очень благодарна организаторам чтений, Представительству Московского Патриархата в Финляндии и Российскому центру науки и культуры, что мне представилась возможность выступить с докладом на непростые темы, связанные с историческими событиями и вопросами мировоззрения и духовных ценностей.

Мой доклад о Великой княгине Елизавете Фёдоровне Романовой (супруга брата царя Александра III и сестра последней Российской императрицы), в жизни которой произошло немало трагических событий. Несмотря на это, Великая княгиня сохранила истинную веру, силу духа и любовь к ближним, и до конца своих дней заботилась о людях, даже в последние минуты своей жизни. Великая княгиня была жестоким образом убита большевиками. В 1992 г. Русской Православной Церковью Елизавета Фёдоровна была причислена к лику святых.

Ниже - публикация доклада.

Преподобномученица Елизавета Феодоровна Романова

Великая княгиня царствующего дома Романовых, внучка английской королевы Виктории, супруга  великого князя Сергея Александровича, Елизавета Фёдоровна Романова (при рождении Елизавета Александра Луиза Алиса Гессен-Дармштадская, нем. Elisabeth Alexandra Luise Alice von Hessen-Darmstadt und bei Rhein, в семье её звали Элла) прославлена в лике святых Русской православной церкви в 1992 году.   

Елизавета Фёдоровна являлась Почётным членом и Председателем Императорского Православного Палестинского Общества с 1905 по 1917 г., основательницей Марфо-Мариинской обители в Москве, Почётным членом Императорской Казанской духовной академии (звание утверждено 6 июня 1913). Её младшая сестра Алиса в ноябре 1894 года стала русской императрицей Александрой Фёдоровной, выйдя замуж за русского императора Николая II.

После смерти матери Элла и Аликс воспитывались в основном у своей бабушки, королевы Виктории в Англии. С детских лет сёстры благоговейно относились к вере, участвовали в делах благотворительности. Большую роль в духовной жизни Елизаветы Фёдоровны играл образ святой Елизаветы Тюрингской (родоначальницы герцогов Гессенских, прославившейся делами милосердия), в честь которой была названа Элла.

3 (15) июня 1884 года в Придворном соборе Зимнего дворца Елизавета Фёдоровна венчалась браком по православному обряду с Великим князем Сергеем Александровичем Романовым, братом российского императора Александра III. После православного бракосочетания в Александровской зале также было совершено богослужение по лютеранскому обряду.

Супружеская пара провела медовый месяц в подмосковном имении Ильинское, где они также жили и впоследствии. По настоянию Великой княгини в Ильинском была устроена больница и периодически проходили ярмарки в пользу крестьян.

В 1888 г. Великая княгиня, вместе с супругом, совершила паломничество в Святую Землю, что подвело окончательную черту под решением Елизаветы Фёдоровны перейти в православие в 1891 году, когда она написала своему отцу: «Я всё время думала и читала и молилась Богу — указать мне правильный путь — и пришла к заключению, что только в этой религии я могу найти настоящую и сильную веру в Бога, которую человек должен иметь, чтобы быть хорошим христианином».

Когда она сообщила о своем намерении супругу, то он невольно заплакал от счастья. В архиве сохранилось письмо Сергея Александровича от 12 февраля 1891 года Великой княгине Александре Иосифовне:

«Дорогая Тетя, зная, как ты всегда была добра ко мне и к моей жене, не могу удержаться и не сообщить тебе великой радости, в которой, я уверен, ты примешь живое участие. Моя жена решилась принять Православие. Она это делает с глубоким чувством, твердостью и уверенностью – это такие счастливые мгновенья! Уже более года, что она в первый раз со мною об этом заговорила. Мы много читали вместе и изучали катехизис. Должен прибавить, что все шло от нее, я же ей только помогал, но вовсе не заставлял, ибо мне кажется, что это очень важно. Я уверен, что ты, дорогая Тетя, как и я, подумаешь о Маме, и как она была бы счастлива этому событию; впрочем, я уверен, что и это случилось ее молитвами. Обряд перехода жена желает совершить перед Пасхой, вероятно, у нас в церкви. Нежно целуем твои ручки и шлем привет Дяде. Твой Сергей».

«Иметь одинаковую религию с мужем – это такое счастье», – сказала Великая княгиня.

Елизавета Фёдоровна в совершенстве овладела русским языком и говорила на нём почти без акцента. У Великой княгини и её супруга не было родных детей, но они воспитывали детей брата Великого князя Сергея Александровича, Марию и Дмитрия, чья мать скончалась в родах.

В 1892 г. в качестве супруги московского генерал-губернатора, на пост которого Великий князь Сергей Александрович был назначен в 1891 году, Елизавета Фёдоровна организовала Елисаветинское благотворительное общество, основанное для того, чтобы «призревать законных младенцев беднейших матерей, дотоле помещаемых, хотя без всякого права, в Московский Воспитательный дом, под видом незаконных». Вначале деятельность общества осуществлялась в Москве, а затем распространилась и на всю Московскую губернию. Елисаветинские комитеты были созданы при всех московских церковных приходах и во всех уездных городах Московской губернии. Елизаветинское общество существовало только на благотворительные средства. Наиболее крупные пожертвования сделала сама Великая княгиня. За 25 лет работы Общество приняло участие в судьбе более девяти тысяч детей и выплатило матерям-вдовам 13 тысяч пособий на общую сумму 120 тысяч рублей. На содержание яслей и приютов общество за годы своего существования израсходовало более миллиона рублей.

Кроме того, Великая княгиня возглавила Дамский комитет Красного Креста, а после гибели супруга она была назначена председательницей Московского управления Красного Креста. Посещения больниц для бедных, богаделен, приютов для беспризорных детей стали неотъемлемой частью жизни молодой Великой княгини. По ее инициативе происходила регулярная раздача еды, одежды и денег особо нуждающимся.

В 1903 году Елизавета Феодоровна вместе с царской четой приняла участие в торжествах прославления преподобного Серафима Саровского. В письме из Сарова она пишет: «…Какую немощь, какие болезни мы видели, но и какую веру!»

С началом русско-японской войны Елизавета Фёдоровна организовала Особый комитет помощи воинам, при котором в Большом Кремлевском Дворце был создан склад пожертвований в пользу воинов: там шили одежду, заготавливали бинты, собирали посылки, формировали походные церкви.

Великий князь Сергей Александрович был всецело предан идее монархии и православия, крайне отрицательно относился к либерализму и видел в нем прямую угрозу духовного разложения любимой им России. Его любимым писателем был Федор Михайлович Достоевский, а самым почитаемым Отцом Церкви – преподобный Ефрем Сирин. Князь был истинно православный человек, стоявший высоко над толпой, в том числе и великосветской. Истинная религиозность Великого князя встречала непонимание и враждебность среди высшего общества, которое давно уже исповедовало либерализм и материализм. Социалисты же его яростно ненавидели.

4 февраля 1905 г. супруг Великой княгини Сергей Александрович был убит террористом Иваном Каляевым (по паспорту – Алексей Шильник), который метнул в него ручную бомбу. Великая княгиня в момент теракта находилась на складе Красного Креста в Большом Кремлевском дворце. Услышав взрыв, она с криком: «Сергея убили!» – в одном платье немедленно выбежала на площадь и бросилась к месту катастрофы.

Миллер пишет: «Великая княгиня раньше по долгу своей работы, посещая госпитали с ранеными фронта, видела кровь и изуродованные войной тела солдат, но то, что предстало теперь перед ее взором, по своему ужасу превосходило всякое человеческое воображение: кругом на снегу, пропитанном кровью, в разных местах лежали куски тела и костей ее мужа и куски его одежды и обуви; и все это силой взрывной волны было разбросано вперемежку с изломанными частями экипажа и составляло одно кровавое месиво».

Елизавета Фёдоровна, несмотря на просьбы, сама лично, ползая по земле, собирала все, что осталось от мужа - окровавленные останки его тела, а также палец с обручальным кольцом, и положила на санитарные носилки.

Л. Миллер: «В течение нескольких дней после взрыва люди находили еще куски тела и костей Великого князя Сергея Александровича, которые силой взрыва разбросало везде, даже на крыши домов. Во время похорон Великого князя еще приносили завернутые куски его тела и клали их в гроб. Говорили, что сердце Сергея Александровича нашли на крыше какого-то здания».

Когда схватили террориста Каляева, он истерически кричал: «Долой Царя! Да здравствует революция!» Циничное преступление этого новоявленного каина раскрыло главную цель и смысл готовившейся революции – дьявольский замысел: безудержная жажда власти, крови и насилия.

Елизавета Фёдоровна тяжело переживала эту трагедию. Греческая королева Ольга Константиновна, двоюродная сестра убитого Сергея Александровича, писала: «Это чудная, святая женщина — она — видно, достойна тяжёлого креста, поднимающего её всё выше и выше!». Позднее Великая княгиня посетила в тюрьме убийцу: она передала ему прощение от имени Сергея Александровича, оставила ему Евангелие. Более того, она подала прошение императору Николаю II о помиловании террориста, но оно не было удовлетворено.

На месте убийства князя на пожертвования 5-го гренадерского полка Ее Императорского Высочества Великой княгини Елизаветы Фёдоровны был воздвигнут шестиметровый памятный крест, в создании которого участвовал художник В. М. Васнецов, с надписью: «Прости им, Господи, не ведают бо, что творят». Этот крест, находившийся на Сенатской площади Кремля, был уничтожен 1 мая 1918 года лично В. И. Лениным и несколькими его сподручными. Чудов монастырь со склепом, где находились останки Великого князя, был взорван.

После гибели супруга Елизавета Фёдоровна продолжила дело своего мужа, заменив его на посту Председателя Императорского Православного Палестинского Общества, и исполняла эту должность с 1905 по 1917 годы.

После кончины мужа Великая княгиня не снимала с себя траур, держала строгий пост и усилила молитву, решив полностью посвятить себя служению Богу. Ее спальня фактически превратилась в монашескую келью. Она продала свои драгоценности (отдав в казну ту их часть, которая принадлежала династии Романовых), и на вырученные деньги купила на Большой Ордынке усадьбу с четырьмя домами и обширным садом, где расположилась основанная ею в 1909 г. Марфо-Мариинская Обитель Милосердия. Название это было выбрано лично Елизаветой Феодоровной и брало начало из евангельского повествования о двух сестрах праведного Лазаря – Марфе и Марии (Лк., 10, 41–42).

При создании обители был использован как русский православный, так и европейский опыт. Сёстры, жившие в обители, приносили обеты целомудрия, нестяжания и послушания, однако, в отличие от монахинь, по истечении определённого срока устав обители позволял сестрам выйти из нее и создать семью. Сёстры получали в обители серьёзную психологическую, методологическую, духовную и медицинскую подготовку. Им читали лекции лучшие врачи Москвы, беседы с ними проводили духовник обители о. Митрофан Сребрянский (позднее архимандрит Сергий; канонизирован Русской православной церковью) и второй священник обители о. Евгений Синадский.

9 (22) апреля 1910 года по специально разработанному Святейшим Синодом чину епископ Трифон совершил посвящение в звание крестовых сестер семнадцати насельниц обители во главе с Великой княгиней.

В этот знаменательный день Елизавета Феодоровна впервые сняла с себя траурное платье, чтобы облечься в новое одеяние и начать ещё более самоотверженное служение Богу. Собрав своих сестер, Великая княгиня сказала им свои ставшие знаменитыми слова: «Я оставляю блестящий мир, где я занимала блестящее положение, но вместе со всеми вами я восхожу в более великий мир – в мир бедных и страдающих».

В обители были созданы больница, отличная амбулатория, аптека, где часть лекарств выдавалась бесплатно, приют, бесплатная столовая и ещё множество учреждений. В Покровском храме обители проходили просветительские лекции и беседы, заседания Палестинского общества, Географического общества, духовные чтения и другие мероприятия.

Поселившись в обители, Елизавета Фёдоровна вела подвижническую жизнь: ночами ухаживала за тяжелобольными, читала Псалтирь над умершими, а днём трудилась, наряду со своими сёстрами. Обходя беднейшие кварталы, княгиня сама посещала Хитров рынок — самое криминогенное место тогдашней Москвы, вызволяя оттуда малолетних детей. Там её очень уважали за достоинство, с которым она держалась, и полное отсутствие превозношения над обитателями трущоб.

Во время Первой мировой войны Елизавета Фёдоровна активно заботилась о помощи русской армии, в том числе раненым солдатам.

После прихода к власти большевиков Великая княгиня отказалась покинуть Россию. Весной 1918 года она была заключена под стражу и выслана из Москвы в Пермь. В мае 1918 года её вместе с другими представителями дома Романовых перевезли в Екатеринбург и разместили в гостинице «Атамановские номера» (современный адрес — перекрёсток улиц Ленина и Вайнера), а затем, через два месяца, отправили в город Алапаевск. Она не теряла присутствие духа, в письмах наставляла оставшихся сестёр, завещая им хранить любовь к Богу и ближним. Вместе с Елизаветой Фёдоровной участь разделила и сестра из Марфо-Мариинской обители Варвара Яковлева. В Алапаевске Елизавета Фёдоровна находилась в заточении в здании Напольной школы. До сих пор возле этой школы растёт яблоня, по преданию, посаженная Великой княгиней.

В ночь на 5 (18) июля 1918 года Великая княгиня Елизавета Фёдоровна была убита большевиками: сброшена в шахту Новая Селимская в 18 км от Алапаевска. Вместе с ней погибли: Великий князь Сергей Михайлович, князь Иоанн Константинович, князь Константин Константинович (младший), князь Игорь Константинович, князь Владимир Павлович Палей, Фёдор Семёнович Ремез, управляющий делами великого князя Сергея Михайловича, сестра Марфо-Мариинской обители Варвара (Яковлева).

Все они, кроме застреленного великого князя Сергея Михайловича, были сброшены в шахту живыми. Когда тела были извлечены из шахты, то было обнаружено, что некоторые жертвы жили и после падения, умирая от голода и ран. При этом рана князя Иоанна, упавшего на уступ шахты возле Великой княгини Елизаветы Фёдоровны, была перевязана частью её апостольника. Окрестные крестьяне рассказывали, что несколько дней из шахты доносилось пение молитв.

31 октября 1918 года Белая Армия заняла Алапаевск. Останки убитых извлекли из шахты, положили в гробы и поставили на отпевание в кладбищенской церкви города. Однако с наступлением Красной Армии тела несколько раз перевозили дальше на Восток. В апреле 1920 года в Пекине их встречал начальник Русской духовной миссии, архиепископ Иннокентий. Оттуда два гроба — великой княгини Елизаветы и сестры Варвары — были перевезены в Шанхай и затем пароходом в Порт-Саид. Наконец гробы прибыли в Иерусалим. Погребение в январе 1921 под храмом равноапостольной Марии Магдалины в Гефсимании совершил Иерусалимский Патриарх Дамиан.

Так было исполнено желание самой Великой княгини Елизаветы быть похороненной на Святой земле, выраженное ею во время паломничества в 1888 году. Частица мощей Елизаветы Федоровны с 2009 года хранится в знаменитой Марфо-Мариинской обители Москвы.

В 1992 году Архиерейским собором Русской Православной Церкви Великая княгиня Елизавета и сестра Варвара причислены к лику святых и включены в Собор новомучеников и исповедников Российских (ранее, в 1981 году, они были канонизированы Русской Православной Церковью Заграницей).

В 2004—2005 мощи новомучениц находились в России, странах СНГ и Балтии, где им поклонились более 7 млн человек. По словам Патриарха Алексия II, «длинные очереди верующих к мощам святых новомучениц — это ещё один символ покаяния России за грехи лихолетья, возвращения страны на исконный исторический путь». Затем мощи были возвращены в Иерусалим.

8 июня 2009 года Генеральная прокуратура России посмертно реабилитировала Елизавету Фёдоровну.

Великой княгине посвящено несколько православных монастырей и храмов в России, Белоруссии, на Украине.